Kävimme tänään melkein viikon tauon jälkeen katsomassa vauvaa sairaalassa. Uskalsin istua koko matkan, ja se menikin hienosti, vaikka matkaa tulee melkein parisataa kilometriä yhteen suuntaan. Hieman haavaa aristi ja kävely sairaalassa sai mahan hivenen kipeäksi, mutta hienosti meni.

Vauva on kasvanut jo jonkin verran, painoa on tullut pikkuisen. Turvotustakin on vielä, ja hivenen masuvaivoja pikkuisellakin. Sydämestä on ductus edelleen auki, sitä on yritetty sulkea lääkkeillä. Jonkin verran suoni olisi kaventunut, mutta sydänlääkäri ultraa huomenna uudelleen ja sen jälkeen vasta tehdään päätös mahdollisesta leikkauksesta.

Oli ihana pitää pikkuista vauvaa sylissä, hienosti tyttö jaksoi olla ilman nasaalia melkein puoli tuntia! Kotisairaalaan hän pääsee, kun pärjää matkan ilman lisähappea. Ikävä on kova, mutta toisaalta pelko toisen pienuudesta ja hauraudesta on myös suuri. Miten minä osaisin hoitaa noin pientä pakettia, kun isommat lapset ovat olleet melkein nelikiloisia syntyessään?

Oma toipumiseni etenee, hitaasti tosin, mutta joka päivä on olo mahan kanssa helpompi. Kun vain pääsisi itsekin kuntoon, että uskaltaisin lähteä esim. yksin ajamaan ja katsomaan vauvaa..