Olen lueskellut Elinaisen blogia, ja tunnistan täysin kirjoituksista viime kevään aikaiset tuntemukseni. Miten sitä voi tuntea niin samalla tavalla menetyksen jälkeen. Koko elämä heittää häränpyllyä muutamissa sekunneissa. Ihan uskomatonta, eikä sitä olisi yli vuosi sitten vielä uskonutkaan. Miten maailma voi romahtaa ihan varoittamatta.

Jotain hyviäkin uutisia sentään, nuorimmainen painaa jo yli viisi kiloa ja sai tällä viikolla rokotukset. Otimme hänelle myös rota-rokotteen, mitään ylimääräisiä sairasteluja ei enää kaivattaisi tässä perheessä.

Ajelin tänään laumani kanssa mummin luo pitkästä aikaa. Maisema oli ihanan talvinen, puut notkuivat märän lumen painosta ja kuva oli kuin postikortista. Kuuntelin samalla rokkia (ja lapset hoilasivat omia versioitaan lastenlauluista), ja huomasin, että minähän olen onnellinen. Pitkästä aikaa mieli on positiivinen. Kaiken tämän jälkeen olen kuitenkin elossa. Ja vaikka yksi lapsi on joukosta poissa, olemme me muut kuitenkin hengissä.